Toisina aamuina herääminen on erityisen vaikeaa. Silmät ei tahdo millään pysyä auki ja sormi hakkaa puhelimen torkkua puoliunessa. Lopputuloksena on silloin yleensä armoton kiire tai vaihtoehtoisesti jopa töistä myöhästyminen. Muistan heränneeni kurkkukipuun viime yönä ainakin kolme tai neljä kertaa ja aamulla noustessani tunne oli sama, kuin olisin nielaissut kokonaisen saharan kaktuksineen. Kuppi lämmintä juomaa alle, salikamat kasaan ja hirveällä kiireellä töihin. Jossain vaiheessa luovutin sali-ajatuksen suhteen ja varasin ajan lääkäriltä tarkistaakseni onko muutama kuukausi sitten sairastamani angiina uusinut. Sairastamiselle tuskin on koskaan sitä oikeaa, hyvää hetkeä, mutta mulla on rehellisesti parin viikon päästä starttaamassa projekti, joka ei anna pienintäkään tilaa minkäänlaisille infektioille. Testien tuloksia odotellessa ei siis auta kun ottaa lepoa.
Sitten itse asiaan, johon postauksen otsikkokin viittaa.. Kiinnostuin jokunen kuukausi sitten elokuvasta nimeltä Pikku Prinssi nähtyäni siitä mainoksen bussipysäkillä. Pikku Prinssi -kirja on varmasti yksi mieleenpainuvimpia julkaisuja, joita olen pienen elämäni aikana lukenut ja samaisesta syystä odotukset elokuvan suhteen olivat myös melko korkealla. Tämän illan agendana oli siispä käpertyä sohvalle lemppari vilttiin, keittää kuppi(tai pari) herkullista glögiä ja nauttia Pikku Prinssin seurasta.
Pikku Prinssi on kaunis tarina elämästä, ystävyydestä ja aikuiseksi kasvamisesta.Elokuvan aikana jouduin jatkuvasti pyyhkimään silmäkulmia, mikä kertonee sen onnistuneesta toteutuksesta. Ihon alle menevin kohtaus oli ehdottomasti Prinssin ja Ketun kohtaaminen niityllä, mikä vei ajatukset edesmenneeseen koiraani;
Prinssi: Hei! Tule leikkimään!
Kettu: En voi leikkiä kanssasi, minua ei ole kesytetty.
Prinssi: Mitä tarkoitat?
Kettu: Kesyttäminen on siteiden solmimista. Olet minulle vain pieni poika, yksi monista tuhansista pienistä pojista. En tarvitse sinua, etkä sinä minua. Olen sinulle vain kettu, yksi tuhansista, mutta jos kesytät minut, me tarvitsemme toisiamme. Silloin olet minulle ainoa maailmassa ja minä olen ainoa sinulle.
Tarina itsessään tuskin selittelyjä kaipaa, jokainen kuitenkin näkee asiat omien kokemuksien ja näkemyksien kautta. Sinänsä itsestäänselviä asioita ja elämänviisauksia, jotka arjen kiireissä tuppaa monesti unohtumaan.
Mitä aikuiseksi kasvamiseen tulee, muistan itsekkin monesti todenneeni haluavani kasvaa isoksi, mutta en koskaan aikuiseksi. Terve vastuun ottaminen omasta elämästä ja toki myös siihen liittyvistä asioista on jokaisen velvollisuus, mutta meidän isojenkaan ei pitäisi koskaan täysin unohtaa spotaniutta ja leikkiä elämässä:)
Pikku Prinssi saa allekirjoittaneelta vahvan suosituksen, tuli jopa pakottava tarve lukea samainen kirja vuosien jälkeen uudelleen!
Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti